Oikea lähdekritiikki suojelee lähdettä itseään

Nuori Voima julkaisi toissapäivänä jutun Kun kirjailija katoaa.

"Marja Kyllösen kolmas romaani sai kustantajalta rukkaset ja on odottanut julkaisuaan toistakymmentä vuotta. Kirjailijalle uran katkeaminen on kipeä ja häpeällinen kokemus."

Aihe on vaikea ja vaiettu: häpeä ja epäonnistuminen ovat yksinäisiä tunteita. Marja Kyllönen oli rohkea antaessaan haastattelun. Muut kysytyt olivat kieltäytyneet.

Olen suuri tabujen rikkomisen puolustaja ja vaikeista asioista kertomisen puolestapuhuja, mutta tämä juttu on ongelmallinen, koska siitä puuttuu normaali journalistinen lähdekritiikki. Haastateltava saa puhua paljon: pitkiä sitaatteja, avoimiksi jääviä ajatuksia. Toimittaja jättää ison osan työstään tekemättä ja tekee haastateltavalle karhunpalveluksen tyytyessään toistamaan tämän puhetta.

Jo jutun alku vie hämmentäville raiteille: nuori kirjailijanalku pyysi äitiään katsomaan laittomasti sairaalan tietokannasta, onko kaupungissa muita samanikäisiä ja -nimisiä. Teksti ei anna varmuutta sille, tekikö äiti näin vai ei, mutta toimittajan olisi yhtä kaikki pitänyt ymmärtää jättää tämä sinänsä dramaturgisesti herkullinen yksityiskohta kertomatta.

Problemaattisimmillaan kerronta on, kun kolmannen teoksen käsikirjoitus on lähtenyt luottokustannustoimittajan eläköidyttyä kustantajalle.

”Vastauskirjeessä todettiin, että tekstissä on paljon hyvää, mutta myös paljon sellaista, joka ei toimi. Kirjeen pohjavire oli kuitenkin se, että he eivät jaksa ruveta höyläämään tätä kirjaksi asti minun kanssani.”

Sitaatista ei itse asiassa käy ilmi, saiko kirjailija hylkäyksen vai ei: haastateltavahan tulkitsee kirjeen pohjavirettä. Kustantamon toimintaa kritisoidaan jatkossakin, mutta lukijan mieleen on kylvetty epäilys: onko lähde luotettava? Onko kirjeen tulkinta häpeän tunteen värittämä?

(Omalla 13 vuotta kestäneellä tutkimusurallani luin oman nippuni käsikirjoitusten ja akatemiahakemusten hylkäyskirjeitä, ja totta totisesti demonisoin niiden kirjoittajat päässäni moneen kertaan. Tietenkin loukatun luenta on värittynyt.)

Lukijan epäily olisi voitu estää huolellisella toimitustyöllä.

Toimittaja kyseenalaistaa haastateltavan kerran, ihmetellessään, miksi tämä ei lähettänyt käsikirjoitustaan mihinkään toiseen kustantamoon. Surullinen vastaus tukee haastateltavan hylätyksi tulemisen kokemusta, mutta jättää toivomaan, että tämä juttuprojekti olisi haudattu siinä vaiheessa, kun muita haastateltavia ei löytynyt.

Nyt yksi kirjailija joutuu tikunnokkaan, pikkutarkan luennan kohteeksi, vaikka sormen pitäisi osoittaa toimittajan työhön. Journalistisen lähdekritiikin tehtävänä on suojella myös lähdettä itseään.

Tätä on käytetty myös käänteisesti: Nyt-liitteen klassikkojuttu Poikamiesilta Sir Vilin seurassa (jota olen käsitellyt täällä) perustuu juuri täyteen lähdekritiikin puuttumiseen, ja siinä sen teho piileekin; koko juttu kääntyy lopulta päähenkilöä itseään vastaan. Se oli sen jutun tarkoitus. Tässä tuoreessa jutussa on valitettavasti samaa efektiä, varmasti toimittajan ja lehden sitä tarkoittamatta.