13. maaliskuuta 2018

Musta laatikko



Kävin eilen Helsingin Sanomien kutsuvieraana katsomassa Mustan laatikon. Kyseessä oli jo kymmenes toteutus, mutta minä olin katsomossa vasta ensimmäistä kertaa. Jutun juju yksinkertaistettuna: lehden tekijät nousevat lavalle kertomaan juttujaan ja jutuistaan. Kuulostaa äkkiseltään hivenen itsekeskeiseltä ja ehkä puuduttavaltakin, mutta 2,5 tuntia kului katsomossa nopeasti.

Journalistiset tapahtumat ovat yksi 2010-luvulla median perustoiminnan rinnalle nousseista ilmiöistä. Tanskalaisen pitkää journalismia julkaisevan Zetlandin liveillat nousivat Kööpenhaminassa suureen suosioon muutamia vuosia sitten, ja Yhdysvalloissa on nähty vastaavia toteutuksia. Suomessa Long Play järjestää kirjoittajakoulutuksia. Tällaisilla journalistisilla innovaatioilla haetaan uusia ansaintavirtoja ja toisaalta myös sitouttamista ydintuotteeseen. Eilenkin kuulimme esimakua jutusta, joka toimittajan mukaan julkaistaan Hesarissa ensi viikolla.

Mustan laatikon konseptin toimimisen edellytyksenä ovat tietenkin resurssit. Niitä tarvitaan ei yksin produktion toteuttamiseen, vaan myös juttuihin, joissa on oltava riittävästi pihviä nostettavaksi teatterin lavalle. Yhden päivän aikana toteutetusta rutiinijutusta ei synny suurta tarinaa, mutta pitkät juttuprosessit ja syvällinen erikoistuminen tuottavat sivuvirtoja, joille lehdessä ei välttämättä ole sijaa. Musta laatikko tarjoaa niille kanavan.

Toki narratiivinen journalismi on aina mahdollistanut sivuvirtojenkin kertomisen. Tarinallisissa jutuissa kulkee usein metataso, jolla kerrotaan jutun syntyprosessista. Monesti tutkivassa journalismissa tekoprosessi muodostaa koko jutun juonen.

Silti Musta laatikko tuottaa lisäarvoa, jota perinteisellä journalistisella tuotteella ei voida saavuttaa. Saimme eilen kuulla Einojuhani Rautavaaran kahden sävellyksen kantaesitykset. Musiikin ja Rautavaaran tutkija, kriitikko Samuli Tiikkaja oli saanut nuotit Rautavaaran ensimmäisen vaimon jäämistöistä. Pahvilaatikkolöydöstä voisi tehdä hienon multimediatarinan musiikkiupotuksineen, mutta me saimme kokea paikan päällä ainutlaatuisen hetken ja nähdä myös, mitä tällainen löytö aiheeseensa vihkiytyneelle tutkijalle merkitsee.

Rio Gandaran Etelä-Korean olympialaisissa ottamista kuvista ja videoista tuotettu teos takasi tehokkaan tunne-elämyksen, kun se esitettiin suurella valkokankaalla. Kännykät ja tabletit eivät pysty samaan voimaan.

Illan päätti kolmen toimittajan yhteistoteutus, jossa kukin seisoi iso- tai isoisoisänsä valokuvasuurennoksen edessä ja kertoi, mitä näille oli tapahtunut Suomen sisällissodassa. Kokonaisuus oli tyylikäs; vuorovaikutusta oli tehokkaan säästeliäästi, ja kohtalot silminnähden liikuttivat esittäjiä itseään. Tunteiden sävyt Teija Sutisen äänessä ja kasvoilla loivat intiimin kokemuksen kuin teatterissa parhaimmillaan.

Pienet jännitykset ja kompuroinnit vain tukivat esityksen autenttisuutta ja muistuttivat, mistä on kyse; seuranani ollut yleläinen jaksoi hämmästellä, mihin kaikkeen kirjoittavat toimittajat kykenivätkään.

Mustan laatikon kokonaisuus sekä puhdisti että kyllästi. Kertakaikkisen hienoa työtä!

2. marraskuuta 2017

Pitääkö juttu lopettaa onnellisesti?

Tarinallisessa journalismissa on monenlaisia koulukuntia, liittyen esimerkiksi siihen, kuinka paljon vapauksia kertoja voi ottaa päähenkilön ajatusten ja tunteiden raportoinnissa. Tai voidaanko useiden henkilöiden haastattelujen pohjalta luoda kuvitteellinen esimerkkihenkilö ja jos voidaan, pitääkö tästä kertoa heti jutun alussa vai riittääkö loppumaininta.

Lopetuksessakin on koulukuntaeroja. Amerikkalaiseen koulukuntaan kuuluu usko onnelliseen lopetukseen. Ellei onnea pystytä saavuttamaan, pitäisi lopetukseen saada edes toivo, noste.

Sitten on minun oma yhden naisen slaavilais-melankolinen koulukuntani, jonka mukaan joskus lopussa vituttaa.

Kirjoitin täällä aikanaan Mervi Juusolan hienosta Joka viides lapsi jää yksin -jutusta, joka päättyy suorastaan oksennuttavasti. Ei-onnellisen lopetuksen ei tarvitse silti olla ällöttävä tai shokeeraava. Usein riittää se, että lopetus jää ja jättää mietteliääksi.

Tästä oli hyvä esimerkki eilisen Hesarissa, jutussa, jossa kerrotaan pikkulasten vanhempien eroista. Heidi Väärämäen kirjoittama ilmiöjuttu siteeraa tutkimusta ja nojaa eri tasoisiin asiantuntijoihin: tutkijoihin, terapeuttiin ja kokemusasiantuntijaan.

Juttu päättyy kokemusasiantuntija Timon (nimi muutettu) pohdintaan:
Nyt erosta on kaksi vuotta. Timo näkee lastaan viikonloppuisin. Hänellä on uusi parisuhde, mutta perheen hajoaminen tuntuu edelleen pahalta.

”Meidän olisi pitänyt järjestää enemmän aikaa toisillemme opintojen ja työn kustannuksella, kun kriisi alkoi. Tärkeysjärjestyksen olisi pitänyt olla lapsi, parisuhde ja sitten vasta kaikki muu.”

Eropäätös on kaduttanut Timoa usein. Hän ajattelee, että teki väsyneenä hätiköidyn päätöksen.

”Kuvittelin, että olisin onnellisempi jonkun toisen kanssa. Nyt ajattelen, että olisimme varmasti olleet toisillemme ihan sopivat, jos vain olisin jaksanut katsoa pahimman pikkulapsivaiheen yli. Ei elämä olisi sellaista ikuisesti ollut vaan varmasti ihan hyvää.”
Lopetus on haikea ja aika lohdutonkin. Katumus on raskas tunne.

Toinen hieno esimerkki löytyy Kodin Kuvalehden numerosta 20/2017. Ulla Ahvenniemen kirjoittama elämäni tarina -juttu esittelee kolmen tyttären isän Henryn, joka eli kovan bisnesmiehen elämää, kunnes kuopus sairastui vakavasti ja elämään astui pelko ja epävarmuus.

Elämäni tarina -jutut ovat usein aika puhdasoppisia selviytymistarinoita. Henkilö kokee kovia, mutta selviää niistä ja lopetukseen saadaan yleensä positiivinen vire.

Tämän jutun viimeinen jakso menee näin:
Lääkärit sanoivat meille kesällä ennen Lainan toista kantasoluhoitoa, että vaikka mitä tehdään, on 70−80 prosentin mahdollisuus, että tämä päättyy huonosti.

En pysty olemaan ajattelematta sitä.

Olen yrittänyt kääntää saman asian niin, että on 20−30 prosentin mahdollisuus, että Laina selviää. Se kuulostaa jotenkin toiveikkaammalta.

Toisaalta, jos mahdollisuus saada juuri tämä vaikein leukemia on yhden suhde kuuteen miljoonaan, niin todennäköisyyksillä ei ole paljonkaan väliä.

Reilun puolentoista vuoden aikana Laina on ollut sairaalassa 244 yötä. Kun hän kuukausi sitten pääsi kotiin, sanoin, että hän saa ihan mitä vain, mikä on mahdollista järjestää.

"Isä, mennäänkö autopesuun?" Laina ehdotti.

Kun harjat pyörivät auton ympärillä, Laina seurasi hiljaa. Siinä me olimme ihan rauhassa, eikä kumpikaan lähtenyt sillä hetkellä minnekään.
Loppu on kaunis ja herkkä, mutta pohjavire on surumielinen. Lopetus jää avoimeksi, Lainan kohtalo ei ratkea vielä, vaan jäämme sietämään keskeneräisyyttä ja epätietoa.

Aika ajoin on oikein hyvä jättää lukijalle jutun päätteeksi epämukava olo.

12. syyskuuta 2017

Faktaa fiktion keinoin

Kertomuksellisessa eli tarinallisessa journalismissa kerrotaan todellisesta maailmasta käyttäen fiktiolle tyypillisiä kerrontakeinoja, kuten dialogia​, kohtauksia ja cliffhangereita. Tyypillisiä kertomuksellisuutta hyödyntäviä juttutyyppejä ovat esimerkiksi reportaasi ja henkilöjuttu. 

Kertomuksellisen journalismin ensisijaisena tavoitteena ei ole tiedonvälitys​​, vaan elämysten ​tarjoaminen ja ymmärryksen lisääminen. Kun perinteinen uutinen nojaa ​ajatukseen objektiivisesta tiedosta, kertomuksellisessa journalismissa ymmärretään, että eri ihmisten tulkinnat samasta tapahtumasta voivat olla hyvinkin erilaisia ja silti kaikki totta. Tämä ei saa ​silti ​johtaa totuuden hylkäämiseen. Tarinalliseen juttuun ei saa keksiä sisältöä, vaan kaikkien tosina esitettyjen tapahtumien ​​on pidettävä paikkansa yksityiskohtia myöten. Fakta ei saa livetä fiktion puolelle. 

Kertomuksellisista jutuista on yleensä löydettävissä voima ja vastavoima. Voima voi olla esimerkiksi kahden ihmisen välinen rakkaus, ja vastavoima suku, joka ei hyväksy suhdetta. Voima voi olla ihminen ja vastavoima päihderiippuvuus. Voiman ja vastavoiman välisestä dynamiikasta​ syntyy juttuun draaman kaari käännekohtineen. 

Siinä missä uutinen aloitetaan kertomalla tärkein asia ensin, tarinallisen jutun rakenne perustuu usein kronologiaan. Mielenkiinnon lisäämiseksi kronologia voidaan rikkoa: henkilöjuttua ei kannata välttämättä aloittaa päähenkilön syntymästä, vaan aloitukseen nostetaan jokin kiinnostava tapahtuma henkilön elämän varrelta, ja syntymään palataan vasta myöhemmin. 

Kertomuksellista journalismia tehtiin Suomessa jo ​1800- ja 1900-lukujen vaihteessa​. Esimerkiksi Juhani Aho ja Eino Leino olivat kirjailija​nuransa ohessa toimittajia ja kirjoittivat tarinallisia lehtijuttuja. 1900-luvun puolivälissä journalismi ammattimaistui ja uutisesta tuli tärkein juttutyyppi. 1980-luvulta alkaen tarinallista journalismia alettiin kehittää esimerkiksi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä sekä City- ja Image-lehdissä. Viime vuosien tunnetuin suomalainen tarinallinen journalisti oli Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen ​Ilkka Malmberg (1954—2016). 

Kertomuksellisten juttujen tekeminen on aikaavievää ja sen takia myös kallista. Niitä halutaan kuitenkin tehdä vastapainona nopealle ja pinnalliselle journalismille. Kertovan journalismin alalla on syntynyt myös start up -yrityksiä, kuten suomalainen verkkojulkaisu Long Play, joka julkaisee pitkiä ja tutkivia juttuja, usein yhteiskunnallisista aiheista. Jutut ovat käsitelleet esimerkiksi ihmiskauppaa, avustettua itsemurhaa, asunnottomuutta ja kaivostoimintaa.

29. lokakuuta 2015

Free-toimittajan juttu editoitiin pilalle

Julkisen sanan neuvosto ottaa käsittelyyn kantelun, jonka freelance-toimittaja on tehnyt juttunsa ostaneesta lehdestä. Toimittajan mielestä juttu oli kirjoitettu uusiksi, ja siinä oli kolme asiavirhettä, joista yksi oli se, että juttu oli laitettu hänen nimiinsä.

Kyseessä on ensimmäinen tämänkaltainen kantelu, jonka JSN ottaa käsittelyyn. Ja mielenkiintoinen tapaus onkin!

Itsekin free-juttuja kirjoittaneena ja useasti freelancereita kouluttaneena väitän, että tätä tapahtuu: juttuja editoidaan niin, että kirjoittaja haluaisi nimensä pois jutun yhteydestä. Harva vain arvaa purra ruokkivaa kättä varsinkaan näinä päivinä, kun työmarkkinoilla on tunkua.

Toisaalta tunnen myös ostajaväkeä ja tiedän, että toimitukseen tulee joskus niin viallisia tekstejä, että mikäli ne haluaa julkaista, ne on pakko kirjoittaa enemmän tai vähemmän uusiksi.

Spekuloinniksihan tämä menee, kun ei ole tarkempaa tietoa tapauksesta ja päätöstäkin saamme odotella ensi vuoteen. Silti: tämä voi olla itse kullekin oppimisen paikka.

Suomessa editointi mielletään edelleen turhan monessa lehdessä jutun loppukäsittelyksi, kieliasun viimeistelyksi. Oikein tehty editointi kuitenkin läpäisee koko jutuntekoprosessin. Se alkaa ideoinnista. Se elää dialogista. Se etenee vaihe vaiheelta ja johtaa siihen, että toimitukseen ei koskaan tupsahda deadlinepäivänä juttua, jota kukaan ei osannut odottaa. Saati joutuisi kirjoittamaan uusiksi.

13. syyskuuta 2015

Taiteilijaelämää


Luin päivän Hesarista Billie Holiday -dokkarin arviota ja jäin pohtimaan päätöslausetta.

Taiteilijaelämän romantisointi on jotenkin niin eilispäivää. Holiday toki elikin eilispäivää, ei sillä.

Luennoin kerran isolle sanomalehtiporukalle suurista suomalaisista tarinajournalisteista. Keskellä yleisöä kohosi käsi. "Oliko ne kaikki tosiaan juoppoja?" kysyttiin. Nielaisin. Taisivathan ne melko lailla kaikki olla. Paitsi että he kirjoittivat legendaarisia juttuja, heidän juttureissuistaan syntyi uusia, jopa vielä legendaarisempia metatarinoita.

Nyt suomalaisten journalistien parhaimmisto on professionaalia porukkaa. On työ ja on vapaa-aika. Porvarillinen perhe-elämä, joka eroaa tulkitsijasta. Jutut ovat ammattimaisempia, hiotumpia. Hitusen steriilimpiä, ehkä? Mitä tarkalleen ottaen oli journalismin professionalisoituminen? Pysyikö se tekstien tasolla vai nousiko se myös elämään?

(Ja mitä nyt tapahtuva journalismiprofession mureneminen tuo tilalle? Teksteihin harrastelijamaisuutta ja rosoa. Tuskin sitä taiteilijaelämää kuitenkaan.)

Ei toimittaja tietenkään ole taiteilijana verrattavissa suuriin kirjailijoihin (vaikka moni siitä haaveilee ja jotkut onnistuvatkin) tai muusikoihin. Tai vaikka näyttelijöihin. Veikkaan kyllä, että diivailu alkaa olla epämuodikasta useimmilla aloilla. Tuoreimmassa Kuukausiliitteessä oli Tuomas Kasevan juttu Antti Holmasta. Holman suuresti taiteilevia teatterikouluaikoja muisteltiin seuraavasti:
Näyttelijä Vesa Vierikko huomautti Holmalle kerran baarissa, kohteliaasti etäännytettynä, että "tällä alalla saa helposti mulkun maineen". 
Olisiko niin, että diivat ovat ennenkin olleet kollegojen silmissä mulkkuja, mutta yleisö on ruokkinut Suurta Taiteilijuutta?

Voiko olla taiteilija yhdeksästä viiteen ja mennä sitten kotiin lämmittämään makaroonilaatikkoa? Kumman uskottavuus kärsii enemmän?

Ja vaikka itsekin olen haaveillut siitä Suuresta Kirjailijuudesta, haluaisinko elää elämää, jota ei voisi erottaa tulkitsijasta?

Tässä porvarillisessa elämässä taitaa olla kärsimystä riittämiin.