Tarinallinen journalismi -kirja tulossa syksyllä

Jos olenkin ollut bloggaajana viime aikoina laiskanpuoleinen, kunnostaudun sen sijaan pidemmän kirjoittamisen puolella: Vastapaino kustantaa kirjani Tarinallinen journalismi, joka julkaistaan elokuussa 2020.

Kirja koostuu kolmesta osasta:

1. Opas: konkreettinen, kannustava opas tarinallisen journalismin kirjoittamiseen
2. Kriittinen katsaus: teoriapainotteinen tähdennys faktan ja fiktion rajanteon tärkeydestä ja tarinankerronnan sudenkuopista
3. Lukemisto: kolme aiemmin julkaistua kertovaa lehtijuttua analysoituina. (Tässä on mukana herkkupala: sain Esa Kerolta oikeudet julkaista uudelleen hänen Bangkok-juttunsa! Kerohan on pitänyt kaikki oikeudet itsellään.)

Toivon kirjani kuluvan toimittajien ja toimittajaopiskelijoiden käsissä, mutta uskon siitä olevan iloa kaikille kirjoittajille, esimerkiksi sukututkijoille ja oman elämäntarinansa laatijoille.

Hilse ja 40 muuta punk-lehteä

"Hilse oli valistuneiden arvausten mukaan yksi maailman laajalevikkisimmistä punkfanzineista ja kiistatta Suomen legendaarisin musiikki- ja alakulttuurilehti", todetaan Liken sivuilla.

Hilseen, virallisen äänen kannattajan (sic!), perusti hämeenlinnalainen Miettinen. Lehti ilmestyi vuosina 1977–1980. Selasin Hilseen numeroita aikanaan Kansalliskirjastossa, kun tein väitöskirjaani. Kirjasinpa käsin vahakantiseen vihkooni kaikki 40 Miettisen numerossa 1/1980 tunnistamaa ja tunnustamaa pienlehteä. Muistuuko mieleen? Itse synnyin liian myöhään muistaakseni. Paitsi legendaarisen Pahkasian tietenkin, joka ilmestyi vuoteen 2000 ja julkaisi vielä 2015 nelikymppisjuhlanumeron.

• Aivopesu
• Anti-Anti
• Bollock Magazine
• Elinvoima
• Hakkelus
• Hurma
• Häly
• Hämy
• Ime pilluva
• Joukkohauta
• Kellarin portaat
• Kiertotie
• Klooni
• Lehti
• Lintu
• Maanalainen kaitaelokuva
• Nakki
• Nuuka nautinto
• Nysä
• Pahkasika
• Puikko
• Punk-shanoma
• Pylly
• Pöhö
• Rock-a-billy rebel
• Sladdi
• Taidetta
• Tapio P
• Tilt-Zeitung
• Toisinajattelevat
• Trilli
• Täh?
• Törky
• Ulo
• Varjo
• Vatkain ja Aabell
• Vesa
• Äiti
• Ärjy 

Oikea lähdekritiikki suojelee lähdettä itseään

Nuori Voima julkaisi toissapäivänä jutun Kun kirjailija katoaa.

"Marja Kyllösen kolmas romaani sai kustantajalta rukkaset ja on odottanut julkaisuaan toistakymmentä vuotta. Kirjailijalle uran katkeaminen on kipeä ja häpeällinen kokemus."

Aihe on vaikea ja vaiettu: häpeä ja epäonnistuminen ovat yksinäisiä tunteita. Marja Kyllönen oli rohkea antaessaan haastattelun. Muut kysytyt olivat kieltäytyneet.

Olen suuri tabujen rikkomisen puolustaja ja vaikeista asioista kertomisen puolestapuhuja, mutta tämä juttu on ongelmallinen, koska siitä puuttuu normaali journalistinen lähdekritiikki. Haastateltava saa puhua paljon: pitkiä sitaatteja, avoimiksi jääviä ajatuksia. Toimittaja jättää ison osan työstään tekemättä ja tekee haastateltavalle karhunpalveluksen tyytyessään toistamaan tämän puhetta.

Jo jutun alku vie hämmentäville raiteille: nuori kirjailijanalku pyysi äitiään katsomaan laittomasti sairaalan tietokannasta, onko kaupungissa muita samanikäisiä ja -nimisiä. Teksti ei anna varmuutta sille, tekikö äiti näin vai ei, mutta toimittajan olisi yhtä kaikki pitänyt ymmärtää jättää tämä sinänsä dramaturgisesti herkullinen yksityiskohta kertomatta.

Problemaattisimmillaan kerronta on, kun kolmannen teoksen käsikirjoitus on lähtenyt luottokustannustoimittajan eläköidyttyä kustantajalle.

”Vastauskirjeessä todettiin, että tekstissä on paljon hyvää, mutta myös paljon sellaista, joka ei toimi. Kirjeen pohjavire oli kuitenkin se, että he eivät jaksa ruveta höyläämään tätä kirjaksi asti minun kanssani.”

Sitaatista ei itse asiassa käy ilmi, saiko kirjailija hylkäyksen vai ei: haastateltavahan tulkitsee kirjeen pohjavirettä. Kustantamon toimintaa kritisoidaan jatkossakin, mutta lukijan mieleen on kylvetty epäilys: onko lähde luotettava? Onko kirjeen tulkinta häpeän tunteen värittämä?

(Omalla 13 vuotta kestäneellä tutkimusurallani luin oman nippuni käsikirjoitusten ja akatemiahakemusten hylkäyskirjeitä, ja totta totisesti demonisoin niiden kirjoittajat päässäni moneen kertaan. Tietenkin loukatun luenta on värittynyt.)

Lukijan epäily olisi voitu estää huolellisella toimitustyöllä.

Toimittaja kyseenalaistaa haastateltavan kerran, ihmetellessään, miksi tämä ei lähettänyt käsikirjoitustaan mihinkään toiseen kustantamoon. Surullinen vastaus tukee haastateltavan hylätyksi tulemisen kokemusta, mutta jättää toivomaan, että tämä juttuprojekti olisi haudattu siinä vaiheessa, kun muita haastateltavia ei löytynyt.

Nyt yksi kirjailija joutuu tikunnokkaan, pikkutarkan luennan kohteeksi, vaikka sormen pitäisi osoittaa toimittajan työhön. Journalistisen lähdekritiikin tehtävänä on suojella myös lähdettä itseään.

Tätä on käytetty myös käänteisesti: Nyt-liitteen klassikkojuttu Poikamiesilta Sir Vilin seurassa (jota olen käsitellyt täällä) perustuu juuri täyteen lähdekritiikin puuttumiseen, ja siinä sen teho piileekin; koko juttu kääntyy lopulta päähenkilöä itseään vastaan. Se oli sen jutun tarkoitus. Tässä tuoreessa jutussa on valitettavasti samaa efektiä, varmasti toimittajan ja lehden sitä tarkoittamatta.

Musta laatikko

Kävin eilen Helsingin Sanomien kutsuvieraana katsomassa Mustan laatikon. Kyseessä oli jo kymmenes toteutus, mutta minä olin katsomossa vasta ensimmäistä kertaa. Jutun juju yksinkertaistettuna: lehden tekijät nousevat lavalle kertomaan juttujaan ja jutuistaan. Kuulostaa äkkiseltään hivenen itsekeskeiseltä ja ehkä puuduttavaltakin, mutta 2,5 tuntia kului katsomossa nopeasti.

Journalistiset tapahtumat ovat yksi 2010-luvulla median perustoiminnan rinnalle nousseista ilmiöistä. Tanskalaisen pitkää journalismia julkaisevan Zetlandin liveillat nousivat Kööpenhaminassa suureen suosioon muutamia vuosia sitten, ja Yhdysvalloissa on nähty vastaavia toteutuksia. Suomessa Long Play järjestää kirjoittajakoulutuksia. Tällaisilla journalistisilla innovaatioilla haetaan uusia ansaintavirtoja ja toisaalta myös sitouttamista ydintuotteeseen. Eilenkin kuulimme esimakua jutusta, joka toimittajan mukaan julkaistaan Hesarissa ensi viikolla.

Mustan laatikon konseptin toimimisen edellytyksenä ovat tietenkin resurssit. Niitä tarvitaan ei yksin produktion toteuttamiseen, vaan myös juttuihin, joissa on oltava riittävästi pihviä nostettavaksi teatterin lavalle. Yhden päivän aikana toteutetusta rutiinijutusta ei synny suurta tarinaa, mutta pitkät juttuprosessit ja syvällinen erikoistuminen tuottavat sivuvirtoja, joille lehdessä ei välttämättä ole sijaa. Musta laatikko tarjoaa niille kanavan.

Toki narratiivinen journalismi on aina mahdollistanut sivuvirtojenkin kertomisen. Tarinallisissa jutuissa kulkee usein metataso, jolla kerrotaan jutun syntyprosessista. Monesti tutkivassa journalismissa tekoprosessi muodostaa koko jutun juonen.

Silti Musta laatikko tuottaa lisäarvoa, jota perinteisellä journalistisella tuotteella ei voida saavuttaa. Saimme eilen kuulla Einojuhani Rautavaaran kahden sävellyksen kantaesitykset. Musiikin ja Rautavaaran tutkija, kriitikko Samuli Tiikkaja oli saanut nuotit Rautavaaran ensimmäisen vaimon jäämistöistä. Pahvilaatikkolöydöstä voisi tehdä hienon multimediatarinan musiikkiupotuksineen, mutta me saimme kokea paikan päällä ainutlaatuisen hetken ja nähdä myös, mitä tällainen löytö aiheeseensa vihkiytyneelle tutkijalle merkitsee.

Rio Gandaran Etelä-Korean olympialaisissa ottamista kuvista ja videoista tuotettu teos takasi tehokkaan tunne-elämyksen, kun se esitettiin suurella valkokankaalla. Kännykät ja tabletit eivät pysty samaan voimaan.

Illan päätti kolmen toimittajan yhteistoteutus, jossa kukin seisoi iso- tai isoisoisänsä valokuvasuurennoksen edessä ja kertoi, mitä näille oli tapahtunut Suomen sisällissodassa. Kokonaisuus oli tyylikäs; vuorovaikutusta oli tehokkaan säästeliäästi, ja kohtalot silminnähden liikuttivat esittäjiä itseään. Tunteiden sävyt Teija Sutisen äänessä ja kasvoilla loivat intiimin kokemuksen kuin teatterissa parhaimmillaan.

Pienet jännitykset ja kompuroinnit vain tukivat esityksen autenttisuutta ja muistuttivat, mistä on kyse; seuranani ollut yleläinen jaksoi hämmästellä, mihin kaikkeen kirjoittavat toimittajat kykenivätkään.

Mustan laatikon kokonaisuus sekä puhdisti että kyllästi. Kertakaikkisen hienoa työtä!

Pitääkö juttu lopettaa onnellisesti?

Tarinallisessa journalismissa on monenlaisia koulukuntia, liittyen esimerkiksi siihen, kuinka paljon vapauksia kertoja voi ottaa päähenkilön ajatusten ja tunteiden raportoinnissa. Tai voidaanko useiden henkilöiden haastattelujen pohjalta luoda kuvitteellinen esimerkkihenkilö − ja jos voidaan, pitääkö tästä kertoa heti jutun alussa vai riittääkö loppumaininta.

Lopetuksessakin on koulukuntaeroja. Amerikkalaiseen koulukuntaan kuuluu usko onnelliseen lopetukseen. Ellei onnea pystytä saavuttamaan, pitäisi lopetukseen saada edes toivo, noste.

Sitten on minun oma yhden naisen slaavilais-melankolinen koulukuntani, jonka mukaan joskus lopussa vituttaa.

Kirjoitin täällä aikanaan Mervi Juusolan hienosta Joka viides lapsi jää yksin -jutusta, joka päättyy suorastaan oksennuttavasti. Ei-onnellisen lopetuksen ei tarvitse silti olla ällöttävä tai shokeeraava. Usein riittää se, että lopetus jää ja jättää mietteliääksi.

Tästä oli hyvä esimerkki eilisen Hesarissa, jutussa, jossa kerrotaan pikkulasten vanhempien eroista. Heidi Väärämäen kirjoittama ilmiöjuttu siteeraa tutkimusta ja nojaa eri tasoisiin asiantuntijoihin: tutkijoihin, terapeuttiin ja kokemusasiantuntijaan.

Juttu päättyy kokemusasiantuntija Timon (nimi muutettu) pohdintaan:

Nyt erosta on kaksi vuotta. Timo näkee lastaan viikonloppuisin. Hänellä on uusi parisuhde, mutta perheen hajoaminen tuntuu edelleen pahalta.

”Meidän olisi pitänyt järjestää enemmän aikaa toisillemme opintojen ja työn kustannuksella, kun kriisi alkoi. Tärkeysjärjestyksen olisi pitänyt olla lapsi, parisuhde ja sitten vasta kaikki muu.”

Eropäätös on kaduttanut Timoa usein. Hän ajattelee, että teki väsyneenä hätiköidyn päätöksen.

”Kuvittelin, että olisin onnellisempi jonkun toisen kanssa. Nyt ajattelen, että olisimme varmasti olleet toisillemme ihan sopivat, jos vain olisin jaksanut katsoa pahimman pikkulapsivaiheen yli. Ei elämä olisi sellaista ikuisesti ollut vaan varmasti ihan hyvää.”

Lopetus on haikea ja aika lohdutonkin. Katumus on raskas tunne.

Toinen hieno esimerkki löytyy Kodin Kuvalehden numerosta 20/2017. Ulla Ahvenniemen kirjoittama elämäni tarina -juttu esittelee kolmen tyttären isän Henryn, joka eli kovan bisnesmiehen elämää, kunnes kuopus sairastui vakavasti ja elämään astui pelko ja epävarmuus.

Elämäni tarina -jutut ovat usein aika puhdasoppisia selviytymistarinoita. Henkilö kokee kovia, mutta selviää niistä ja lopetukseen saadaan yleensä positiivinen vire.

Tämän jutun viimeinen jakso menee näin:

Lääkärit sanoivat meille kesällä ennen Lainan toista kantasoluhoitoa, että vaikka mitä tehdään, on 70−80 prosentin mahdollisuus, että tämä päättyy huonosti.

En pysty olemaan ajattelematta sitä.

Olen yrittänyt kääntää saman asian niin, että on 20−30 prosentin mahdollisuus, että Laina selviää. Se kuulostaa jotenkin toiveikkaammalta.

Toisaalta, jos mahdollisuus saada juuri tämä vaikein leukemia on yhden suhde kuuteen miljoonaan, niin todennäköisyyksillä ei ole paljonkaan väliä.

Reilun puolentoista vuoden aikana Laina on ollut sairaalassa 244 yötä. Kun hän kuukausi sitten pääsi kotiin, sanoin, että hän saa ihan mitä vain, mikä on mahdollista järjestää.

"Isä, mennäänkö autopesuun?" Laina ehdotti.

Kun harjat pyörivät auton ympärillä, Laina seurasi hiljaa. Siinä me olimme ihan rauhassa, eikä kumpikaan lähtenyt sillä hetkellä minnekään.

Loppu on kaunis ja herkkä, mutta pohjavire on surumielinen. Lopetus jää avoimeksi, Lainan kohtalo ei ratkea vielä, vaan jäämme sietämään keskeneräisyyttä ja epätietoa.

Aika ajoin on oikein hyvä jättää lukijalle jutun päätteeksi epämukava olo.