Käytämme faktan ja fiktion käsitteitä viittamaan yhtäältä sisältöön (tosi-epätosi) ja toisaalta muotoon (esim. kaunokirjallisuus-tietokirjallisuus). Olen käyttänyt pian kahdenkymmenen vuoden ajan faktan ja fiktion nelikenttää, joka havainnollistaa tekstien suhdetta faktaan ja fiktioon sekä muodon että sisällön näkökulmista.
Kentän vasemmassa alanurkassa ovat tekstit, jotka sisältävät merkittävästi tarkistettuja tosiasioita ja jotka julkaistaan faktan lajityypissä. Esimerkkeinä on uutissähke ja luonnontieteellinen tutkimusraportti. Esimerkit ovat toki kovin laajat ja yleistävät, mutta palvelevat tässä kohtaa tarkoitusta.
Vastaavasti kentän oikeassa ylänurkassa on fantasia; tekstit, jotka sisältävät oleellisesti kuviteltua sisältöä ja jotka julkaistaan fiktiona. Vasemmassa alanurkassa ja oikeassa ylänurkassa vallitsee siis tavallaan harmonia.
Faktan ja toden kentässä on esimerkkinä myös historiantutkimus. Tilalla voisi olla joku toinenkin tieteenala. Olennaista tässä on, että tiede on luonteeltaan uudistuvaa ja itseään korjaavaa. Tiede on totta toistaiseksi. Kun uusi tieto kumoaa vanhan, vanha tieto siirtyy sisällöllisen epätoden puolelle, mutta se ei muutu muodoltaan fiktioksi.
Kentän yläosaan olen valinnut esimerkeiksi eläinfaabelit, joita käytettiin myöhäiskeskiajalla valtaapitävien kritisoinnin keinona. Eksplisiittinen kritiikki olisi ollut hengenvaarallista, mutta kun tunnetut henkilöt naamioitiin eläinhahmoiksi, pystyttiin viittaamaan kiertoteitse todellisuuteen.
Elänfaabeleiden alla on realistinen romaani, jolla oli 1900-luvulla poikkeuksellisen vahva asema suomalaisen kirjallisuuden kentällä. Väinö Linnat ja Laila Hietamiehet luettiin tarkalla silmällä ja totuudellisuuden vaatimuksella; vaikka hahmot olivat sepitettyjä, historian vaiheiden ja toimintaympäristöjen piti olla uskollisia reaalimaailmalle. Siksi realistinen romaani kurkistaa epistemologisen toden puolelle. Se on myös fiktion oikeus: fiktio voi sisältää referentiaalista sisältöä kärsimättä siitä.
Toisaalta reaalimaailmassa voi syntyä kärsimystä, jos fiktio käyttää todellisuutta liikaa hyväkseen. Moni muistanee tapauksen, jossa Riikka Ala-Harjan sisko koki, että Ala-Harja oli käyttänyt hyväksi siskon perheen traagisia kokemuksia. Autofiktio on näinä aikoina suosittu laji, jonka etiikka nousee aika ajoin keskusteluun. Miltä tuntuu olla hahmo esimerkiksi puolisonsa kirjoittamassa autofiktiivisessä romaanissa? Mikä kaikki on kirjailijalle oikeutettua materiaalia, missä menee hyväksikäytön raja?
Fiktion lajityyppi voi olla kirjoittajalle turva. Pohjalla voi olla tosielämään perustuva tarina, ja kertomuksen julkaiseminen kaunokirjallisuutena tietokirjallisuuden sijaan vapauttaa kirjoittajan täyttämään aukkoja mielikuvituksellaan ja kertomaan esimerkiksi asioita, jotka voisivat tuntua toden kontekstissa häpeällisiltä.
Jos fiktion lajityypissä julkaistussa tekstissä on faktuaalista sisältöä, fiktio ei kontaminoidu. Mutta toisin päin: jos faktan lajityypissä julkaistu ja faktaksi väitetty teksti sisältää keksittyjä, ei-referentiaalisia asioita, teksti siirtyy armotta epätoden puolelle, nelikentän oikeaan alakulmaan. Siellä ovat myös valeuutiset: disinformaatio ja misinformaatio, jonka massa vain kasvaa digitaalisessa maailmassamme.
Kentässä on jäljellä vielä narratiivinen journalismi. Se elää ja muuttuu ajassa, mutta sen perustavana ideana on kertoa tosimaailman tapahtumista hyödyntäen kaunokirjallisuudelle tyypilisiä kerronnan keinoja. Asetelmassa on lähtökohtainen jännite: kaunokirjalliset tekniikat houkuttelevat kirjoittajaa ylittämään valtuutensa. Siksi narratiivinen journalismi on vaativaa. Kirjoittajan on osattava yhdistää kaksi erilakista lajia siten, että kertomus on sekä esteettisesti ehyt että sisällöllisesti validi. Lukija on pidettävä kartalla, hänelle on annettava jokaisessa tekstissä riittävät työkalut, jotta hän voi asemoida tekstin sisällön ja muodon akseleilla.
