Pari sanaa silmäpuolista ja fiktion vaarattomuudesta

Kerronnallista journalismia yritetään aika ajoin markkinoida jonakin aivan uutena asiana, vaikka itse asiassa se on meillä Suomessakin huomattavasti vanhempi ilmiö kuin journalismin standardituotteena pitämämme olennaisella aloittava uutinen. Hiukan toista sataa vuotta sitten sanomalehtimiehemme olivat useimmiten kirjailijoita, ja lehden teko oli sivutoimista puuhaa. Jutut olivat usein varsin kaunokirjallisia, ja niiden lukeminen on tänäkin päivänä nautinto. Kiitos Kansalliskirjaston digitointityön, historiallisessa sanomalehtikirjastossa pääsee lukemaan vanhoja sanomalehtiä omalla koneella.

Esimerkiksi Sawo-lehdessä julkaistiin joulukuun 30. päivänä 1886 Juhani Ahon hieno reportaasi "Orjamarkkinat", joka on ensimmäisiä maassamme julkaistuja puhdasoppisia sosiaalireportaaseja, ja vieläpä hyvin kaunokirjallinen sellainen. Juttu kertoo huutokaupasta, jossa "kunnan yhteisiä vaivaisia ja köyhiä on julkisella huutokaupalla tarjottu vähimmän vaativalle hoidettavaksi ja elätettäväksi".

Reportaasin alussa Aho kuvailee näkemäänsä seuraavasti:

Hetikohta ensi silmäyksellä erotin kaupittavat muista. Sokeita, silmäpuolia, vanhuksia ja keskenkasvuisia lapsia seisoi ja istuskeli siellä täällä muiden lomassa. Kaikkien heidän oli pitänyt saapuville tulla, näytteeksi siitä, millaisia olivat ja mitenkä paljon heistä kannattaisi maksaa. Muuan vanha vaimo ei jaksanut pystyssäkään pysyä, vaan oli hän heittäynyt pitkäkseen penkille. Osa ei näyttänyt mistään välittävän, tylsinä ja alakuloisina tuijottivat he vaan eteensä. Toiset taas seurasivat kiihoittunein kasvoin, posket kalpeina ja silmät palavina, toimitusten menoa. 

Nykypäivän lukujutuissa käytetään yleensä harmillisen vähän dialogia. Aho taisi senkin taidon.

Taas mainitsee esimies jonkun nimen.
"Se on sekin langettavatautinen?" kysytään ylhäältä.
"Paha onkin!" vastataan toisaalta.
"Se on ennen ollut R:n kylällä . . K:n talossa . . hoidetaanko se samassa talossa vieläkin?"
"Ei entisestä hinnasta!"
"Pitäisi toki sadan viidenkolmatta markan riittää!"
"En huolisi kahdestakaan sadasta . . lapset sitä säikkyy kuoliaaksi . ."
"No, paljoko tarjotaan."
"Sataviisikymmentä!"

On selvää, että Aho halusi kiinnittää lukijoiden huomion orjamarkkinoiden epäinhimillisyyteen. Syyllisiä hän ei kuitenkaan etsinyt; jutussa todetaan ettei syy ole kunnan eikä myöskään yksityisten. "Olot tällaiseen vielä pakoittavat ja niiden vika se on."

Sosiaalireportaasin genreä määrittää selvästi toimittajan halu parantaa maailmaa. Voimakas yhteiskunnallinen paatos kuitenkin johtaa herkästi jutun esteettisen laadun heikkenemiseen, ja juttu kääntyy ennemminkin pamfletin suuntaan. Silti esimerkiksi Sloveniassa kommunistisella valtakaudella reportaasi oli ainoita keinoja, joilla toimittajat pystyivät kritisoimaan järjestelmää. Toimittajat kertoivat yksittäisten ihmisten tai perheiden tarinoita kertomuksen muodossa, siten että tarkkasilmäiset lukijat pystyivät poimimaan jutusta järjestelmävastaisen kritiikin, mutta järjestelmänvalvojat itse ohittivat reportaasit harmittomina tarinoina. Metodi ei ollut uusi; jo 1700-luvun Englannissa puettiin arkaluontoiset poliittiset uutiset fiktion asuun, koska fiktiota pidettiin vaarattomana tekstilajina.