Perillä on

Aamulehden Matti Kuusela on kertojana sukua Esa Kerolle. Hän kuvaa samanlaisella humaanilla lämmöllä ja arvostuksella ympäristöään.

Sanomalehtien liiton Paras juttu -kilpailussa vuonna 2007 ajattomien juttujen sarjassa kunniamaininnan sai Kuuselan juttu "Armin kaunis päivä" (Aamulehti Valo 13.4.2006). Se kertoo tarinan perheen länsigöötanmaanpystykorvan viimeisestä päivästä.

Teksti on kirjoitettu ensimmäisessa persoonassa, mutta se on kaukana egoistisesta minäkertojasta. Egoistinen minäkertoja röyhistelee rintaansa omilla kokemuksillaan, joita lukijat voivat seurata vain ulkopuolisina, kuin lasin takaa, kertojan armosta.

Kuuselan minäkertoja tarjoaa lukijalle yleisinhimillisen tunteen, johon on helppo samastua. En ole koskaan joutunut lopettamaan omaa koiraani, mutta itken silti. Itken sairasta läheistä, itken kuollutta läheistä, itken elämää ja itken rakkautta, joka voi päättyä vain luopumiseen ja ikävään.

Sataa kevyttä lunta, Armi kyntää hankea kuonollaan ja saa otsaansa lumisen tähden, näyttää hassulta, nuorelta.

Armi ylittää tien aina samasta kohdasta - en sitten koskaan oppinut ymmärtämään miksi. Se pissaa siististi liikennemerkin viereen, jatkamme matkaa kohti Vihnusjärveä; jaksaisikohan Armi vielä sinne asti?

Ei jaksa. Vihreän talon jälkeen Armi istahtaa, jää miettimään.

Järven jää hohtaa puiden lomasta: sadat kerrat Armi on viilettänyt jäällä, säntäillyt villisti rannalta toiselle. Ja joka kesäaamu Armi on ajanut sorsat rannalta veteen muka vihaisesti, mutta leikkiähän se on ollut, sorsatkin ovat siihen sopeutuneet, jopa odottaneet ärhäkkää pientä koiraa tulevaksi polkua pitkin.

Mistä sorsat ensi kesänä tietävät, että aamu on jo pitkällä?