Uuden-Guinean villit ihmiset

Veltto Virtanen lauloi perussuomalaisten risteilyllä Hottentottia, ja risteilyemäntä katkaisi sähköt lavalta. Laulun suomeksi kääntänyttä Jukka Virtasta kohu naurattaa. Käännös on tehty vuonna 1958, ja jo pelkästään siitä syystä on melko kaukaa haettua syyttää laulua rasistiseksi.

Aikakaus-Lehti linkkasi Facebookissa neekeriblogaukseeni, ja yhdessä kommentissa nousi heti esiin kysymys rasismista. (Joku toinen tiesi kertoa, että toimittaija on kutsuttu lehtineekereiksi, ja kolmas valisti, että Savo-Kainuun journalistiyhdistyksellä on yhä käytössään Neekerikylä.) Haunian juttu on tehty 1955, vielä aiemmin kuin Virtanen käänsi Hottentotin.

Maailma oli aika erilainen vuosina 1955 ja 1958 kuin se on nyt, eikä suomalainen ihminen ollut rasisti, vaikka kummastelikin kadulla kulkevaa neekeriä. Toki vanhoja tekstejä voidaan käyttää nykyaikana toisenlaisiin tarkoituksiin. Onko Hottentotti-laulu perussuomalaisen laulamana tällainen "toisenlainen tarkoitus", sitä voidaan pohtia. Oli se varmasti ainakin tietoinen teko. Toisaalta Veltto Virtanen on levyttänyt Hottentotin jo vuonna 1974, eli mistään uudesta tempauksesta ei ole kyse.

Oudolta näyttää meidän silmissämme myös juttusarja, jossa Heikki Brotherus yhdessä Erik Allardtin ja Seppo Saveksen kanssa matkusti Uuteen-Guineaan ihmissyöjäheimojen alueelle. Juttu alkaa näin:

Olemme tulleet kokonaan uuteen maailmaan. Lentokoneesta näkyy pelkkää vihreätä viidakkometsää, niin tiheätä, ettei luulisi kenenkään voivan kulkea sen läpi. Mahtavat vuoret ovat hurjassa sekasotkussa, aivan kuin taisteluasentoonsa jähmettyneet jättiläiset. Leveät keltaiset joet polveilevat tämän mielikuvituksellisen maiseman halki. Ja sitten tulee savannia: korkeuksista katsottuna se muistuttaa vihreätä suojakangasta, joka on levitetty suunnattomalle satama-alueelle peittämään hujan hajan olevia autoja, nostokurkia ja tavarapaaluja. Tuossa maisemakuvassa ei ole mitään sopusointuista. Se on maailmaa suoraan luomisen jäljiltä.
– Ehkäpä Jumala unohti panna tähän järjestystä. Ehkä hän oli väsynyt luomistyön jälkeen.
Käännyn vierustoverini puoleen, joka on murahtanut tuon vastaukseksi ääneen lausumalleni ajatukselle. Hän on katolinen pappi, matkalla Euroopasta takaisin ’laumansa’ pariin, kuten hän nimittää papualaista seurakuntaansa. Isä Michel nauraa:
– Siltä se näyttää ensikertalaiselta. Mutta odottakaahan kun tapaatte tämän villin maan asukkaat.
Juuri heitä varten olimme tulleetkin; Allardt, Saves ja minä. (Apu 41/1962, 23.)

Matti Jämsän aikakausi oli jo ohi, mutta vaikutus näkyy Brotheruksenkin tyylissä.

Muutamaa sivua myöhemmin Brotherus tapaa ensimmäisen villinsä.

Sitten hän tuleekin. Jyrkänteen reunalta ensin pää, hartiat, suuri kimppu nuolia, ja lopulta hän seisoo siinä edessäni, ensimmäinen näkemäni todella villi mies. Hänen selässään riippuva kaarnasta punottu verkko on pullollaan bataattia ja garuka-pähkinää. Nyörillä vyötärön ympäri kiinnitetty kellertävä peniskotelo on ainoa 'vaatekappale', joka peittää hänen mustan alastomuutensa. Hän on kuin kappale luontoa, joka kuuluu viidakkoon kuten opossum tai jättiläisrotta. Mikään hänessä ei kieli, että hän koskaan ennen olisi kohdannut valkoista miestä. (Emt. 31.)

Brotherus tervehtii miestä suomeksi, ja jää on rikottu. Hän saa tutkia miehen nuolia ja ajattelee kammottavien bakteerien mikroskooppikuvia, kun mies rikkoo paljain käsin yhden garuka-pähkinän ja antaa sisällön hänelle. Hän haluaisi puhua miehen kanssa, mutta yhteistä kieltä ei ole. Lopulta papualaispoliisi saapuu hätiin, mutta ainoa mitä Brotherus osaa villiltään kysyä, on syökö tämä ihmistä. Poliisi kääntää kysymyksen vasta kun Brotherus on toistanut sen, ja osoittaa ilmeillään selvästi mitä mieltä on kysymyksen laadusta.

Tässä totisesti kaksi maailmaa kohtaa! Ranguma on komea neljän jutun reportaasisarja. Brotherus julkaisi matkasta myös kirjan seuraavana vuonna, nimellä Ranguma: Matkaraportti Uudesta Guineasta (Tammi, 1963).

Matkalle muuten lähdettiin Apu-lehden omalla lentokoneella. Kukaan ei vain tullut tarkistaneeksi, soveltuisiko kone tarkoitetulle reitille, joten vaiherikas lento päättyi Rooman lentokentälle, jolta jatkettiin reittikoneella. Tämä ja monta muuta kiehtovaa tarinaa löytyy Juha Nummisen historiikista Tarina A-lehtitalosta, jota Unto Hämäläinenkin on kehaissut kirjaksi, joka toimittajakoulujen pitäisi ymmärtää ottaa vaatimuksiinsa. Olen samaa mieltä.